Hulda nuuskutteli mejässä eli metsästyskoirien verijäljellä toisen avoimen luokan ykköstuloksensa ja siirtyy voittajaluokkaan. Kävimme kisan Vieremällä 1.8. Teimme kaksi jälkeä, jotka minä opastin ja purin. Juha vei sitten Huldan jäljelle, joka taisi olla päivän toiseksi viimeisin ja ehti siinä  käydä ennen koetta vielä Huldan kanssa 4 km juoksulenkillä.  Jokatapauksessa hyvin meni ja ilmavainuisesti  tuli 44 pistettä. Kauden eka startti on samalla viimeinen, eli nyt harjoittelemme kaikessa rauhassa katkon selvittämisen kuntoon.

Ohjaajavaihdos oli oikeastaan kotipolitikointia, ja sain kisoihin näppärän jäljentekokaverin. Sitä pohjustettiin lyhyellä harjoitusjäljellä edellisviikolla, ja kun homma toimi, niin mikä ettei. Toisekseen minusta on mukavaa opastaa ja seurata erilaisten koirien työskentelyä. Tosin ehdin kyllä hiukan jo pitkästyä, kun olin omalta osaltani tehnyt hommat  kello 11. Luokan parhaat pisteet muuten irtosivat meidän tekemältä jäljeltä, joka oli tietysti mukavaa sekin :).

Lomareissulla kävimme moikkailemassa etelän pentuja. Kaikki kasvavat edelleen tasaisesti, vaikka useammalla on ollut pikku riesoja, yhdellä ihotulehdus, yhdellä korvatulehdus ja yhdellä silmätulehdus. Toivottavasti kyse on vain ohimenevistä "lastentaudeista".  Pojilla on kummallakin edelleen vain yksi palli. Toivotaan, että nämä pulmat korjautuvat ja terveyttä riittää ja omistajat pääsevät harrastamaan vapaasti, mitä nyt kukakin haluaa. Luonteethan näillä on kohdillaan, vaikkakin jokainen on kyllä persoonallinen tyyppi.

Mieleenpainuva kokemus oli kulkea kahdestaan Lucan alias Jacksonin kanssa Helsingin keskustan katuja, kun se oli meillä hetken hoidossa. Pentu ei ollut millänsäkään ohijylistävistä rekoista. Vilkashan se on, ja varmasti teettää töitä, mutta toisaalta tarmokkuuden saa suunnattua moneen harrastukseen eli koeta Lotta jaksaa, se kyllä palkitaan. Ria oli (yllättävän!) rauhallisen oloinen karvapallo, ja pärjää tosi hienosti jo työpäivät yksin kotona. Hertta oli kuin äitinsä kuva, pomppiva ja kaikin puolin kotoisen oloinen otus. Kamun ja Ceran kanssa nähdään onneksi tiheämmin, sillä kieltämättä noita koiruuksia on hetkittäin ikävä. Kamun riistankäsittely on jotakin sellaista, jota kyllä kadehdin jo nyt. Hitsiläinen kun saisi joskus itsellekin tuommoisen koiran... :D.