Jokaisella koiraihmisellä on varmastikin se koira, joka on Koira isolla Koolla. Minulle se oli Pyry eli muoto-ja jälkivalio Totemin Tepic.

Hankin Pyryn kun Kuopiossa tuli asuttua pieni hetki muistaakseni vuonna -92 Honkaharjunkadulla, ja siellä tapasin Akun. Hän oli tollerinpentu, Nordwart Hurricane, ja siihenhän ihastuin. Kiusallista tunnustaa, että odotin ikkunan takana, että koska ne taas ulkoilevat ja kas kummaa rynnistin itsekin ulos... Ja siitä se lähti... Helena sitten kertoi rodusta ja hankin itse lisää tietoa, eikä mennyt kauaa kun meille tuli Porvoosta Totemin kennelistä Pyry. Jälkikäteen olen ajatellut, että kävipä flaksi, sillä niin ummikkona rynnistin pennunottoon.

Olin toki kasvanut koirien ja eläinten keskellä. Varhaisin muistikuvani on pappani suomenpystykorva Pimusta ja hänen pentueestaan, jota hoivailin parivuotiaana. Tuosta pentueesta meille jäi itselle uros Raksu, joka kuoli tapaturmaisesti auton alle 8-vuotiaana. Hänen kainaloon nukahdin usein leikkiemme päätteeksi - jopa tuvan lattialle.

Siitä seurasi koiraton elämä muutaman vuoden ajan, sillä isäni mielestä Raksun kuolemasta tuli liian iso suru (!). Kunnes sitten sain puhuttua perheeni ympäri ja sain 14-vuotiaana kultainen noutaja Tomin (Rino). Strategia oli sellainen, että ilmoitin vaan kotiin, että nyt tuon serkkujeni tuttujen luota Mäntsälästä sekarotuisen narttupennun. Isä tokaisi: mitä vaan, kunhan on rotukoira ja uros! Eli ihailemani kultainen noutaja olikin yllättäen käden ulottuvilla.

Tomi tuli arvatenkin ensimmäisestä pentueesta, jonka käsiini sain. Hän oli pentueen viimeinen uros, pienin ja heiveröisin. Se löytyi likaisen keittiön sohvan alta haukkumasta pölykoiria. Muistan kun vein koiran kotiin, ja pesin sen pesuvadissa: koiralle löytyi ihanan puhtaan keltainen turkki ja pesuvatiin jäi musta vesi.

Tomi oli hieno herrasmies, äärimmäisen lempeä kaveri, joka hurmasi siellä missä kulkikin. Hän vietti aikaa siellä missä minäkin, oli talleilla ja juoksi hevosen rinnalla irti, matkusti bussilla ja kulki yökylässä. Ja aika usein vielä pummilla, kun reilut bussikuskit eivät viitsineet "ottaa hintaa noin kauniista koirasta". Hän eli paria päivää vaille 15-vuotiaaksi ja vietti viimeiset vuotensa lapsuudenkodissani. Jossa muuten oli sittemmin toinenkin kultainen noutaja Leevi (Karvin Light My Fire), joka eli 13-vuotiaaksi.

Pyry ja penikkatauti

Pyry oli Suomen harvoja tollereita, joka on sairastanut penikkataudin. Meille tauti tuli SNJ:n leiriltä kesällä 1993, vaikka koiralla oli jo kaksi penikkatautirokotusta. Onneksi rokotteet olivat erimerkkisiä, sillä myöhemmin tiedettiin ettei yleisesti käytetty rokote antanut suojaa silloiselle virukselle.

Sairaus eteni niin, että virus siirtyi aina oirehtimaan uuteen paikkaan. Ensin tuli keuhkoputkentulehdus, sitten silmätulehdus, sitten ihottuma jne... Oireita hoidettiin, mutta itse tautiinhan ei ole olemassa lääkettä. Viime vaiheissahan sairaus etenee aivoihin. Tämä vaihe jäi meiltä näkemättä, sillä Pyryn yhden rokotteen vahvistama vastustuskyky voitti. Kaikkinensa sairaus kesti muistaakseni 6 viikkoa.

Pyry oli minulle ensimmäinen aktiivinen harrastuskoira, jonka kanssa menimme treeneihin Pieksämäellä palveluskoirayhdistyksen kentälle, Savon Nuuskujen taipparikursseille ja mejä-kursseille, Suomen noutajakoirajärjestön leireille jne... 

Paljon tuli tehtyä väärin, mutta siinähän opimme molemmat! Ja toisaalta koirakin vei eteenpäin. Taipparit olivat tahtovoitto  ja jälkivalioksi porskutimme vauhdilla, mutta monen nollan ja kolmosen kautta. Tuike-tytär kiertikin masuvauvana aika monta koetta. Tokoilu hiipui motivointiongelmiin - molempien sellaiseen, mutta lopetimme kuitenkin voittajaluokassa. Pyry oppi liikkeet tosi nopeasti, ja lopulta kävikin niin, että se tavallaan oppi ne liian hyvin ja keksi itse niihin lisää omia sovelluksiaan...

Näyttelyissä kävimme sitten pitempään, kun itseasiassa vaan kävi niin, että koira pärjäsi ja sekin laji vei mennessään. Hienoja kokemuksia ja upeita hetkiä saimme jakaa. Näyttelyissä se oli ns. varma menestyjä,  eli rotutyypiltään se oli mitä klassisin tolleri. Se nautti esiintymisestä ja mitä vaativampi tilanne, sen mieluisampi  se oli Pyrylle. Se oli korkeudeltaan noin 51 cm ja painoi noin 21-22 kg. Sen runsas turkki vaati pesua, harjaamista ja käsittelyä aina ennen näyttelyitä.

Kaikkein pisimmän uran Pyry teki metsästyskoirana. Se kävi kanalintujahdissa vielä 13,5-vuotiaana. Se perkasi esille kaikki metsästettävät linnut ja liikkui aktiivisesti lähietäisyydellä ja nouti ammuttaessa saaliin. Se myös haukkui metsoa puuhun kymmenien sekuntien ajan, ei siis minuutteja kuten parhaat pystykorvat tekevät. Jäniksestä se vieroitettiin pentuna pois. Sen pystyikin pitämään irti aina mökillä ja kaupunginkin rauhallisimmilla poluilla.

Kuljin etenkin alkuvuosina usein metsällä mukana, joten muistan hyvin utuiset aamut, hiljaiset metsäautotiet ja pitkät metsäkävelyt. Ja väsymättömän hännän heilutuksen! Aluksi Pyry toi minulle saaliita "ammuttavaksi", mutta aika äkkiä se hoksasi sen turhaksi. Sillä itse en ammu, vaikka metsästyskortti onkin tullut hankittua. Saalistilastoja emme kokoa, ja toisekseen metsästyksessä tärkeintä ei ole koskaan ollut saalis vaan se, että koiraa on palkittu aina toisinaan hyvästä työstä noudolla. Toki olemme lintupaistissa pysyneet :) sikäli kun lintukannat ovat ylipäätään sen sallinneet. Silloin metsästys on kestävää, kun metsästäjä huomioi saalismäärissään kannanvaihtelut ja toimii sen mukaisesti.

Sitten perheeseen tuli ihmislapsia, ja koiraharrastus jäi minulta vuosiksi taka-alalle. Mutta perheessä on kaikki nämä vuodet ollut unelmalemmikki, lenkkikaveri ja metsästävä tolleri.

Pyry leimautui minuun tiiviisti, kun olimme pentuna paljon kahdestaan. Aktiivisena koirana se vaati tuolloin paljon tekemistä tai keksi sitä itse. Se söi neljä herätyskelloa, järsi erinäisiä huonekaluja, upeimmat piikkikorkokenkäni (ainoat!) ja erikoistui putsaamaan käytetyt haarukat ja veitset ja levittelemään niitä pitkin asunnon lattiaa. Aikaa myöten keskinäinen viestintämme koostui pienistä liikkeistä ja jopa intuitiosta. Parin viimeisen vuoden aikana Pyryltä meni kuulo ja näkökin heikkeni etenkin vasemman puoleisesta silmästä. Jo pentuna se haki eri keinoin minuun kontaktia ja tarjosi erilaisia ideoitaan: toi mm. ruokakupin eteen, vaikka ei ollut ruoka-aika, sammutti valot ja kiskoi minua ovelle yms. Sen perusluonteessa on ollut jonkun verran paimentajaa, ja sen mielipaikka oli hihnalenkeillä minun oikean jalkani vieressä. Sen lempileikki oli piilotettujen lelujen etsintä ja palautus.

Jo pentuna Pyryllä oli hyvä itseluottamus, mutta se ei kuitenkaan pyrkinyt olemaan mikään pomo. Sittemmin se joutui useamman kerran  yllättäen tuntemattomien urosten hyökkäyksen kohteeksi ja se teki siitä äreän vieraille uroksille.  Lasten kanssa se on ollut aina uskomattoman kärsivällinen ja lempeä, vaikka tuo iso elämän muutos mietityttikin aikoinaan.  Etenkin Tuike oli varsin estottomasti jo vauvasta lähtien Pyryn kimpussa. Onneksi koiran luonne kesti sen vanutuksen...

Pyry opetti minulle sen, että  koirakumppanuuteen kannattaa panostaa. Ensimmäisten vuosien työ näkyy elämän mutkattomuutena kaikkina tulevina vuosina! Erityisesti TOKO on  minusta hyvä laji helpottamaan yhteistä arkea.  Ja jos itsellä riittää intoa,  erilaiset koiralajit tarjoavat haastetta koko tollerin elämän ajaksi.

Meillä oli ilonamme Pyry yli 16 vuoden ajan, joten se eli uskomattoman pitkän koiranelämän. Pyry, kiitos jokaisen vuoden jokaisesta aamusta. Sinä olit aina ensimmäisenä ovella, olet yhä ensimmäisenä sydämessäni. Meillä on sinua ikuisesti ikävä.